Huono äiti

Eilen jo lupasin kirjoittaa pohdintaa äitiydestä. Aamulla yritin aloittaa, mutta en päässyt edes alkuun. Päätinkin ensin tehdä vähän töitä…niin olen täällä yksin ylhäällä – tyttö vielä nukkuu (klo 12:18) ja mieheni on mökillä. Että ei ole äitienpäiväkahvia (ompas, olen jo kahdet keittänyt) ei ruusuja, ei kortteja, lauluista nyt puhumattakaan…

Päätin siis tehdä yhden tilaustunikan, mutta mallia ei löytynyt mistään, joten olen ilmeisesti jättänyt sen putiikkiin. Voih! Kerrankin olisin ollut ajoissa liikkeellä. Olen varmaan muuttunut ihminen, sillä kaksi tilaustyötä on jo valmiina, vaikka niitä tullaan hakemaan vasta ensi viikolla…

Kotivinkki 9 2013Kun en päässyt tekemään tunikaa, keitinkin kahvit ja luin Kotivinkkiä (numero 9 ilm. 8.5.2013) Silmiini osui kirjoitus, joka sai ajatukseni ”oikeille raiteille” ja sain kiinni siitä ideasta, jonka olin ajatellut teille jakaa. Hyvin henkilökohtaista. Pyydän, että luet tämän positiivisella mielellä, tai sitten et lue ollenkaan.

Mainitsemassani kirjoituksessa kerrotaan Sari Helinistä, hänen kirjastaan ”Huono äiti” ja blogistaan ”huono äiti”.  Kirjoituksesta (lukematta kirjaa tai blogia) saa sellaisen käsityksen, että on kyseessä äiti, jolle esim. kodin siisteys on ihan sivuseikka. ”Vaatepinojen keskellä tanssitaan diskoa ja tokitään sormia steariiniin.” Fokus on ollut lapsissa.  Tästä oivalsin, että minä tunnen olevani juuri päinvastaisella tavalla huono äiti.

Olen kyllä pitänyt kodin järjestyksessä. Huom. mennyt aikamuoto, olen pitänyt….siis silloin, kun lapset olivat pieniä. Joka lauantai petivaatteet tuuletettiin, huusholli siivottiin, pölyt pyyhittiin, pyykit pestiin ja pullat leivottiin. Lapsilla oli siistit vaatteet (ei kylläkään muodinmukaiset), hiukset siististi, kynnenaluset puhtaat, läksyt tehtynä, kirjat mukana koulussa jne.jne…osallistuin vanhempainiltoihin, olin yhteydessä opettajaan, järjestin lapset pianotunneille (vaikkeivät olisi itse halunneetkaan) ja balettitunneille, ostin kalliit varusteet, vaikka rahaa ei välttämättä niihin olisi ollutkaan jne.jne….

Muistan, kun pidin esikoistani mahani päällä ja tunsin suurta äitiyden onnea, ajatelleeni, että ”tälle lapselle kaikin tavoin osoitan, että häntä rakastan”. Tuo ajatus kumpusi siitä tietoisuudesta, että sukuni naiset eivät ole tunteiden näyttäjiä. Päätin tehdä toisin. Ja kyllä siinä varmaan onnistuinkin. Muistan pienen tytön kaupan ostoskärryissä istumassa ja katsomassa äitiään silmiin samalla kun sanoi tälle:” Äiti, mä niin tykkään susta!” Kymmenen vuotta ja tuo samainen tyttö huutaa minulle kurkku suorana: ”Sä oot pilannu mun elämän!” Kun siinä yritin kysellä, että mites sen voisi korvata tai muuttaa, niin saan vastauksen, että ei millään,  täysin peruuttamaton virhe on tapahtunut!

Olen huono äiti. Epäonnistunut. Kasvatuksessa koen tehneeni paljon virheitä. Peruuttamattomia ehkä. Tänä päivänä tuo samainen tyttö, esikoiseni, asuu kaukana kotimaastaan, perheeestään, äidistään. Monta vuotta on kulunut, kun olen häntä viimeksi nähnyt tai edes puhunut kanssaan. En tiedä hänestä mitään, en varmaan edes tunne tytärtäni enää – mikä hänestä on aikuisena tullut? Ymmärtäisitte enemmän, jos voisin liittää tähän hänen kirjoituksensa ”anti-äitienpäivä” (nimi muutettu) jonka löysin vuosia sitten netistä. Hänen äidistään kirjoittamansa. Luin ja itkin. Itku tulee vieläkin muistellessa.

Toisesta tytöstä en uskalla kirjoittaa mitään, koska tiedän hänen lukevan blogiani.

Sari Helin kertoo Kotivinkin kirjoituksessa, että ”Kun puhutaan äitiydestä, usein unohdetaan helposti lasten isät. Minne ne sujahtavat hyvien ja huonojen äitien maailmassa?” Niin, sitä sietääkin miettiä. Ei kai kaikki syy voi olla yksin äidin?

Te, jotka olette blogiani seuranneet, olette kyllä tulleet tietoiseksi huonosta itsetunnostani ja siitä, miten kaipaan peiliä, josta näen itseni. Huono äiti minussa voisi olla toisenlainen erilaisen peilin ääressä.Ehkä katselen väärään peiliin?

Äitienpäivänä toivoisin voivani kadota johonkin pimeään luolaan.
En kuitenkaan missään tapauksessa kadu sitä, että olen saanut tulla äidiksi. Vuodet -85 ja -91 ovat sisältäneet elämäni parhaimmat tapahtumat. Mikään ei korvaa hetkeä, jolloin voi ensimmäisen kerran todeta ”minä olen äiti, tämä on minun vauvani”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Shopping Cart
Scroll to Top