Ei ole ensimmäinen kerta, kun tästä asiasta kirjoitan. Luultavasti en edelleenkään osaa käyttää oikeita termejä oikeassa paikassa, mutta kerronkin vain itsestäni. En nimittäin taida tietää, mikä ero on sanoilla itsetunto ja omanarvontunto. Luultavasti molemmissa olen heikko.
Minut pysäytti erään psykologin sanat: ”Pitääkö ihmisen ylipäätään saada tunnustusta?” Niin, pitääkö ihmisen saada ulkopuolista tunnustusta tai kehumista pysyäkseen pystyssä? Eikö ihmisessä itsessään ole riittävästi itsetuntoa, eikö lapsuudessa ole luotu pohja riittävälle omanarvontunnolle? Miksi aikuinen tarvitsee toisen ihmisen peiliksi, jota katsomalla hän uskoo, että on hyvä, että kelpaa? Niin, miksi…
Minä tarvitsen. Sen peilin. Sen toisen ihmisen.
Juuri niin kuin yleensäkin, syy on aina helpompi hakea itsensä ulkopuolelta. Syyllistyn syyttämään omaa kotoväkeäni, puolisoa ja (kyllä) joskus lapsiakin – no, sitä toista nyt ei kannata syyllistää, kun ei häntä missään näy ei kuulu. Pahastun siitä, etten koskaan kuule positiivista palautetta itsestäni, tekemisistäni. Nimenomaan sitä positiivista. Olen heille kertonutkin, että suunnittelen laittavani jääkaapin oveen listan, johon merkkaan jokaisen päivän, jolloin joku on sanonut äidille jotain positiivista. Ihan turhaa sellaista tyhjää listaa näytellä.
”Peloissani” olen näinä aikoina, kun Pellavasydän-putiikkini loppuu. Se on näet paikka, jossa itsetuntoni saa ihania rakennusaineita. Siellä kuulen kehuja (osaan kääntää kehut putiikista itselleni) ja tunnen onnistuneeni. Iloitsen kuluneista viidestä vuodesta myös näiden kokemusten ja muistojen takia. Olenkin yrittänyt säilöä niitä mieleni kellariin vastaisen varalle, kylminä talvipäivinä käytettäväksi. (Hieno kielikuva, eikö!)
Hassua, näin pitkä alkupuhe tarvittiin, kun tarkoitukseni oli kertoa vain ihan pieni tapahtuma tältä päivältä. Illalla jo valmistelin puolisoa siihen, että josko hän ”ottaisi minut mukaansa” syysmarkkinoille. Ymmärrätkö yskän – tuohonkin lauseeseen liittyy aika paljon huonoa itsetuntoa? No, aamulla olin jo perumassa reissua, kun olisi ollut niin ihana jäädä sänkyyn. Lähdin kuitenkin.
Kun olimme jo ulko-ovella, tajusin, että olen aika homssuisen näköinen. Koko kesänä en ole tarvinnut takkia enkä kunnon kenkiä. Nytkin yritin lähteä valkoisissa nilkkasukissa ja työkenkäpistokkaissa. Katsoin peiliin ja mieheni ilmettä – ja äkkiä vaihtamaan! Tukkakin oli pörrössä ja ja ja….
Ei se mies mitään sanonut, enkä voi olla ollenkaan varma, mitä se edes ajatteli, mutta minä kyllä ajattelin ja kuvittelin. Tuli paha mieli. Mutta. Hienosti pelasi minun ajatukseni. ”Pelastavaksi enkeliksi” tähän tilanteeseen tuli aamulla lukemani kommentti, jonka Hanna oli jättänyt edelliseen tekstiini.
”Tapasi kirjoittaa on poikkeuksellisen elämänmakuinen.”
Tämän lauseen avulla pääsin yli mielipahasta. Vaikka se ei edes liittynyt tuohon tilanteeseen millään lailla. Merkillisesti se vaan putkahti mieleeni, juuri kun olin vaipumassa epätoivoon. Kyllä minäkin JOSSAIN olen hyvä.
Mervi
Tämän postauksen kuvat ovat vanhasta sukualbumista, eivätkä siis liity mitenkään juttuun. Tai no, voihan sitä miettiä, että mitähän näistäkin totisista lapsosista on aikuisena tullut?
