MÄ OON NIIIIN KIPEE! Koska tämä ei ole – eikä sen ole tarkoituskaan olla – mikään hyvän mielen blogi, niin saan kertoa myös typeriä asioita, eikö?
Maanantaina olin uimahallissa 20 minuuttia vesijumpassa, ei tuntunut tiistaina eikä keskiviikkona aamulla yhtään miltään. Keskiviikkona ajelin Turkuun ja se kun on niin tylsää hommaa, käytin ajan hyödyksi. TUOLIJUMPALLA. Onko teistä kukaan harrastanut autossa tuolijumppaa?
Pinnistin peppulihaksia ja rentoutin ne. Sitten käsittelin vatsalihaksia, niitä olemattomia, nojaamalla rattiin ja takaisin. Tein näitä tuskin 10 minuuttia kauempaa. Torstai alkoi hirvittävällä kivulla leikatussa lonkassa. Jokaikinen pienikin liikahdus tuntui räjäyttävän pääni. Aloin voida huonosti ilmeisesti pelkästä tuskasta.
Nyt olen sitten maannut sängyssä eilisen ja tämän päivän. Unta on riittänyt vielä yölläkin. Kaikkia särkylääkkeitä olen ottanut, mitä hiukankin voi yhtaikaa ottaa ja vielä buranaa päälle. Burana itseasiassa onkin ollut kaikkein paras.
Ihan hiukan vieläkin pelottaa, että jos syy onkin keinonivelessä, vaikka paremminkin se kyllä vaikuttaisi olevan lihaksistossa. JOS nivel olisi rikki, sitten olisi mun tekemiset tehty. Leikkaava lääkäri kertoi leikkauksen jälkeen, että jalan lihakset ovat kuin rasvaista narua. Päällepäinkin näkee, että se on surkastunut käyttämättömyyttään. Ei kai se sitten ole ihme, jos sisukalut pelästyy, kun niitä aletaan RÄÄKÄTÄ. Siitä huolimatta en saanut ko. lääkäriltä lähetettä fysikaaliseen hoitoon. Hänen mielestään sillä ei ole mitään muuta hyötyä kotona tehtävään jumppaan, kuin se, että ammatti-ihminen voi arvioida kuntoutumisen asteen. Tunsin, että minut jätettiin yksin epäonnistuneen leikkauksen jälkeen.
Huomenna on veljeni häät. Hiukan tässä pelkään, etten pääse paikalle. Tuolla jalalla ei pysty kävelemään, ainoastaan raahaamaan sitä täysin liikkumattomana perässään.
Mutta maanantaina taas uimaan. Ehkä riittää 10 minuuttia?
Mervi