Olenhan jo kertonut, miten onnellinen olen? Ihan vaan tästä tavallisesta elämästä. Kaikki on niin hyvin, etten oikeastaan keksi, mitä voisin vielä toivoa.
Tänään on hiljainen päivä putiikissa, mutta näin ollen se ei haittaa, kun voin elää kuin kotona. Tässä istuskelen koneeni ääressä ja välillä uppoudun johonkin netin syövereihin niin, että hätkähdän, kun ”ovikello” soi. Vaikkei ihan 100%:sen luotettava olekaan, yleensä ovessa oleva liiketunnistin kertoo asiakkaan tulemisesta.
Uuden kodin sisustaminen on huisin kivaa ja vielä kivemmaksi sen tekee yhteistyö. Harvoin teemme puolison kanssa mitään yhdessä – HÄN ei ole tiimityöskentelijä, vaan yksinpuurtaja. Mutta nyt olemme yhdessä suunnitelleet ja pähkäilleet värejä, tyylejä, tottumuksia ja uusia tuulia…
Kävimme yhdessä katsomassa keittiön pöytää ja tuoleja. Otimme jopa yhden tuolin kotiin kokeiltavaksi. Maskun kalustetalosta lopulta löysimme mieleisen (ja sopivan hintaisen) mutta sitä pitää vielä odottaa, jahka kuljetukset keskusvarastolta toimii. Yksi asiakas oli samaan aikaan kyselemässä tilaustaan, jonka olivat tehneet jo kuukausi taaksepäin. Vieläkään ei ollut baarituolit saapuneet. Toivottavasti me saamme vähän nopeammin. Ei silti, olen oppinut (ikäkö sen tekee?) sietämään keskeneräisyyttä. Ei kaikkea tarvitsekaan saada tässä ja nyt.
Tällainen on tilamamme pöytäsarja. Paitsi, että pöytä on lyhyempi, tuoleja vain neljä ja ne ovat mustaa (keino)nahkaa.
Tänään Aarre teki löydön ryjäkaapista, jota oli siivoamassa. Käy lukemassa toisesta blogista. Täältä.
Mervi