Mainitsin jossain vaiheessa, että 900 postausta on tulossa täyteen ja nyt se on jo täyttynyt. Joku lukijoista ehdotti juhlapostauksen aiheeksi sitä, että saan myönteistä postia vammaispalvelusta.
No, niin ei käynyt. Sain kielteisen päätöksen. En siis saa taksikorttia. Minun vammani ei ole tarpeeksi pitkäaikainen, eikä kai tarpeeksi pahakaan? Mitä pitäisi vielä enemmän olla – ambutoida jalat vai? Eikö synnynnäinen vamma ole tarpeeksi pitkäaikainen – en ole päivääkään elämässäni päässyt terveen lailla kulkemaan, eikö se riitä perusteluksi?
Tulin tottakai kovin surulliseksi. Onko ihan totta, että minä olen täällä sisällä vankina ja toisen ihmisen avun varassa? Ihanko totta minun elämäni ei ole sen arvoista, että saisin itse määrätä, milloin lähden kotoa ulos? Tässäkö toteutuu vammaispalvelulain henki, joka kuitenkin on tarkoitettu palvelemaan vammaisia niin, että heidän elämäänsä tasoitetaan yhdenvertaiseksi terveiden kansalaisten kanssa. Miksi taksikortin saa henkilö, joka pystyy omin jaloin ilman apuvälineitä kävelemään, mutta minä en saa, kun en pysty ollenkaan kävelemään? (Tämän tapauksen kertoi taksikuski tänä aamuna)
Saatuani kielteisen päätöksen sisuunnuin tietysti. Päätin, että sitten nousen ylös ja kuljen itse. Kerroinkin tästä teille jo. Arvatkaa kuinka kävi? Ei auttanut kova sisukaan. Ei jalat toiminut, en päässyt portaita mihinkään. Aivot ei kertonut, mikä jalka laitetaan ensin, mille jalalle laitetaan paino jne. Ainoastaan niin, että mieheni kannatteli toiselta puolelta, pääsin jotenkuten alas ja ylös. Yksin en missään tapauksessa voi enkä uskalla moiseen enää ryhtyä. Eikä tähän uhkarohkeaan tekoon tietenkään kukaan lääkäri tai muukaan ammatti-ihminen antaisi lupaa.
Voitteko ymmärtää, miltä minusta tuntuu?
Mielestäni tässä päätöksessä ei ole mitään salattavaa, ei mitään sellaista, mitä lukijani eivät jo tietäisi, joten voin sen aivan hyvin julkaista tässä. Kerro, mitä ajattelet!
