Viime päivät ovat olleet täynnä sijaistoimintaa. Olisi pitänyt tehdä yhtäsuntoista: järjestellä tavaravuorta, hoidella Pellavasydämen lopputilitykset ja muut paperityöt, selvittää lehtitilaukset ja -laskut ym.ym. enemmän ja vähemmän tärkeää. Mutta minäpä en ole tehnyt mitään noista.
Tai makselin minä tänään laskuja. Kumma juttu että niitäkin pitää kerryttää pinoksi ja odotella maksumuistutuksia, ennenkuin voi alkaa maksaa. PAKOTIN itseni siihen työhön, sillä muuten alkaa käydä kalliiksi. Häpeän itseäni, kun en saa taottua järkeä päähäni. Tykkään lukea käsityö- ja sisustuslehtiä, tilaan niitä, mutta en pidä itseäni ajantasalla tilausten kanssa. Määräaikaiset tilaukset muuttuvat kalliiksi kestotilauksiksi tai lehden tulo katkeaa.
(Joka ainoa numero, johon tänään soitin – ja niitä oli monta – plimputteli musiikkia, kun ”kaikki asiakaspalveliijamme ovat juuri nyt varattuja”. Miksei oteta ihmisiä töihin, niin että hommat pelittäisi?)
Mirva lähti tänään ”kotiinsa” kuten hän tietystikin omaa kämppäänsä nimittää. Olin pitkästä aikaa päivän yksin. Aurinko paistoi, nautin olostani, enkä välittänyt pölyhiukkasista ja -rihmoista. Voi tätä vapautta! Voin ihan hyvällä omallatunnolla istua, kutoa sukkaa ja sitä nettiä…. Ero entiseen on siis tuo ”hyvällä omallatunnolla”. Jouduin muuten yhtenä päivänä täyttämään henkilötietoja ja ammatti-sarakkeessa hiukan hämmennyin. Pitääkö minun nyt kirjoittaa siihen ”eläkeläinen”. Ei kai, kai minä vieläkin yrittäjä olen, vaikka vähemmässä määrin yritänkin.
Kaikki on kohta toisin, kunhan aloitan uuden elämäni, mutta tässä on nyt vielä vähän…miten se onkin siirtynyt ja siirtynyt. Alunperin uusi lehti piti kääntää 1.10. ja nyt siitä on siis kulunut jo yli kolme kuukautta.
Ikääntymisestä on yleensä vain haittaa: muisti heikkenee, liikkuminen käy kankeaksi, tulee ryppyjä, näkö heikkenee ja mitä vielä… mutta on siitä hyötyäkin, oletko huomannut? Ei ole finniongelmia, tulee rohkeammaksi (kun ei ole enää niin nokonnuukaa) itsetunto kasvaa (alkaa oppia, mikä minä olen ja mitä minä pystyn) ja senkin olen huomannut, ettei enää tarvitse niin kauheasti hötkyillä. Kaikenmaailman murheita ei enää viitsi mukanaan kuljettaa eikä niin hirveästi huomisesta huolehtia. Ehkä se on siinä kun oppii, ettei eiliseen voi enää vaikuttaa, huomisesta ei kannata murehtia, joten on elettävä tänään!
Näillä sijaistoiminnoillani olen yrittänyt ja onnistunutkin häivyttää huomisen huolen. Aamulla klo 7:00 minun on oltava Tyksissä valmistautumassa leikkaukseen. Olen kolmas vuorossa ja tod.näk. pääsen leikkaussaliin puolen päivän jälkeen. Tämä on noin 16. leikkaukseni, joten kokemusta on, mutta silti se joka kerta jännittää. Ainakin vähän.
Kun Mirva vaihtoi kännykkänsä uuteen, äiti sai (ostaa) vanhan, joka kylläkin on käyttämätön, kun viallisessa vehkeessä oli vielä takuuaikaa jäljellä ja se vaihdettiin uuteen. Eilinen ilta menikin siinä sitten opetellessa. Tämä on minun ihkaensimmäinen älypuhelimeni ja ensimmäisen kerran pääsin hiplaamaan kosketusnäyttöä.Vaikka puhelin onkin jonkun verran entistä isompi, mahtuu se mainiosti aikaisemmin tekemääni pöllöpussukkaan.
Ehkäpä saan siis sairaalassa lukea sähköposteja, seurata facebookkia ja tietysti toivon näkeväni teidän kommenttinne!
Mitäs sitten vielä keksisi, ettei ihan just nyt tarttis mennä laukkua pakkaamaan, kun ei nyt vielä ole ”viime tinka”? Nukkumisella ei tänä yönä ole niin väliä, kun huomenna saa nukkua. Pitäisi ainakin tuo ”buduaarini” eli kodinhoitohuone järjestää, että pääsen sitten toipilaana siellä sujuvasti pukeutumaan ja työskentelemään. Nyt se on – kuten meidän huusholli joka puolelta – yhtä esterataa.
Nyt sanon heippa! vähäksi aikaa. Muutama päivä ja olen täällä taas, sikäli mikäli….
Mervi