Tämä minun blogini hyppii ja pomppii aiheesta toiseen. Sujuvasti jouluun ja takaisin tähän päivään. En vaan malta olla selittämättä näitä muutamia juttuja, joista otin jouluna kuvat.
Meidän joulumme oli perinteinen tarkoituksella ja nimenomaan haluttuna. Jo useaan kertaan olen selittänyt, että itse en sen valmisteluun osallistunut. Sen sijaan tyttäreni teki kaikki siivoukset ja leipomukset. Mieheni hommasi kuusen ja huolehti ruokapuolesta. Hän on hyvin järjestelmällinen ja aloittaa valmistautumisen jo ajoissa. Listan mukaan hän ostaa tarvittavat aineet aina silloin ja sieltä kun saa edullisimmin.
Ajoituksellisesti emme osallistu yhtä paljon. Ensin on tyttärelläni kova duuni, sitten minä touhuan hetken, kun suunnittelen, hankin ja paketoin lahjat, mutta mieheni huilaa kaiken tämän ajan, sillä hänen vuoronsa alkaa vasta aattona. Joulupuuro, sekahedelmäsoppa ja sitten jouluateria kaljaa unohtamatta.
Joulupäivänä isä ja tytär menevät Kustaviin,mieheni lapsuuskotiin, jonne kokoontuu heidän sukunsa. Se on minulle aivan liian rankkaa, en millään jaksa heti aattoillan jälkeen nousta aikaisin ja lähteä sukuloimaan. Kaikki tietää, että minä tapaan jäädä kotiin nukkumaan pois univelkaani. Huvittavaa on huomata, miten samanlaiseksi tulen vuosi vuodelta aina enemmän muistutan omaa äitiäni. Äiti olisi myös aina jäänyt kotiin ja olisi halunnut nukkua paljon enemmän, kuin perhe olisi sallinnut. (Olemme kokolailla itsekkäitä ei-emoihmisiä molemmat ja olen havainnut että samaa luonteenpiirrettä on havaittavissa muissakin suvun naisissa, omissa tyttärissänikin…)
No tämän pitkän alustuksen jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Äitini on kotoisin pienestä torpasta Kalannin Pyrrilästä. Siellä oli tapana syödä livekala keittona. Vaikka meillä kotona joskus muistan syödyn livekalaa myös uunissa paistettuna, jolloin se kiedottiin sideharsokankaaseen. Ei mutta….paistettiinko se sentään uunissa vai keitettiinkö kattilassa. Enpä muistakaan muuta kuin tuon sideharson kalan ympärillä. Hm…täytyypä tarkistaa.
Jo lähes perinteeksi on muodostunut, että Tapaninpäivänä kutsutaan isäni, Pappa, meillä syömään livekalakeittoa. Hän ei ole aivan varma sen valmistamisesta ja onhan se nyt seurassa paljon mukavampaa. Ketään muita vieraita meillä ei sitten pyhien aikaan käykään. Tykkäämme olla omissa oloissamme. Pappa on vanhankansan mies, jonka mielestä juhlaan pukeudutaan juhlan arvoisesti. Stefanuksen kunniaksi siis hänellä oli musta puku päällä tullessaan syömään livekalakeittoa. Jalassa oli sen sijaan (voisi varmaan nimittää tyylirikoksi) hauskat tossut.
En ole tuon mallisia tossuja nähnytkään. Tosi paksut ja lämpimät, kun lankajuoksut kulkevat nurjalla puolella. Napakat ja mallinsapitävät näyttivät olevan. Tarttis kokeilla.
Ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme minä olin se, joka tuon harvinaisen herkun valmisti, mutta nykyään se on mieheni vastuulla. Ai, että on herkkua! Onneksi myös Mirva pitää tästä. Maku on juuri sellainen, että se jakaa ihmiset niihin, jotka tykkäävät ja toisiin, jotka inhoavat pelkkää hajuakin. Itse söisin paljon useammin. Eiköhän tuo liene aika kevyttäkin syötävää?
Ruoan päälle tietysti juodaan joulukahvit. Saimme nautiskella Mirva-tyttäreni leipomuksista. Nam,nam. Se, että kaikki tapahtuu ”vanhan kaavan” mukaan helpottaa toisaalta valmisteluja. Reseptit on vanhoja, hyviksi koettuja, joiden onnistumista ei tarvitse jännittää. Ei tarvitse etsiä uusia, tehdään vaan niitä, mistä varmasti pidetään ja jotka tulevat kanssa syödyksi. Suloista on, että Mirva tekee joka vuosi äidille taatelikaakun, vaikka sitä ei sitten kukaan muu syökään.
Näitä kaikkia ihanuuksia tässä nyt sitten yritetään ”tehdä tyhjäksi”. Jos vaa’alle uskaltautuu, pelästyy ja jonkinlainen suunnitelma on pakko tehdä, miten ylimääräisistä kiloista selvitään… Mervi