Tänään tuli stoppi. Tää ei jaksanut enää.
Aamulla olin väsynyt jostain kumman syystä, vaikka olin nukkunut ihan tarpeeksi – ehkä liikaa? Heräsin puhelimen soittoon ja siitä se työpäivä sitten lähtikin vauhdikkaasti liikkeelle. Toinen asiakas soitti jo ennenkuin ehdin putiikkiin. Pirkko-myyjällä oli myös kiirus, ensimmäiset asiakkaat olivat tehneet ostoksensa jo ennen aukioloaikaa!
Päästyäni sisälle alkoi sen päiväinen hulina. Piti tehdä ompeluksia, mutta en ehtinyt edes istahtaa työhuoneessa. Hiki valui pitkin selkää ja aivot lakkasi toimimasta ja meinasin herpata kokonaan. Mutta ennen sitä ehdin lähteä kotiin. Menin pitkäkseni, hiukan nukahdin, join kahvia, otin särkylääkettä ja palasin töihin. Teki terää.
Ihmisiä on niin monenlaisia. Toinen tykkää vauhdista ja nopeatempoisesta työskentelystä. Itsekin pidän, mutta näköjään pinnani on kuitenkin LYHENTYNYT. Kun on tullut ikää, en enää jaksakaan samalla tahdilla kuin nuorempana, jolloin oikein NAUTIN kiireestä. Yksi virheistäni on se, että luulen ja kuvittelen, että kaikki muutkin haluaa touhottaa, mutta eihän se niin mene. Jokaisella on oma tahtinsa ja paras tulos tulee siten, että saa noudattaa omaa työskentelytahtiaan. Voihan olla, että se verkkaisempi saakin enemmän aikaiseksi kuin tämä touhottaja?
Pääsin kotiin ja olin taas menossa sohvalle, kun jostain kumman syystä olinkin pitkin pituuttani – mutta lattialla! Ilmeisesti maton kulmaan liukastuivat nuo inhottavat, kiukuttavat, ärsyttävät kepit, enkä saanut korjattua tasapainoa ja niin sitä mentiin….Auts!
Nyt on sitten polvessa mustelma, oikea käsi tooooosi kipeä. Ihan hiukan auttoi kylmäpakkaus ja särkylääkegeeli, muttei tästä nyt oikein ompelukoneen käyttäjäksi ole. Pitäisi tänä iltana väsätä muutamat näppipyyhkeet ja yksi hiuslaite, jotka olen luvannut huomiseksi. Ei pitäisi jättää viime tinkaan.
Se hyvä puoli tuossa kaatumisessa oli, että sain hyvän syyn vähän itkeä tirauttaa.
Tiedättehän, naisen pitää välillä saada puhdistaa sieluaan.