(Tämä on kirjoitettu tiistai-iltana puolenyön aikaan, mutta ajastan julkaistavaksi vasta keskiviikkoaamuna)
Hiukan on perhosia vatsassa, sillä huomenna on Pellavasydämessä ensimmäinen paperinaru-kurssi.
Tykkään opettamisesta, minustahan piti alunperin tullakin opettaja. Pikkutyttönä aina leikimme siskon kanssa koulua. Villatakit harteilla, tärkeän näköisinä opetimme näkymättömiä oppilaita. Urahaaveeni olivat kovin yksioikoiset, en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta. Nyt ajattelen aivan toisin. Olen onnellinen, ettei minusta tullut opettajaa. Paitsi, että aikuiskouluttajaksi tuntisin nyt vetoa. Sitä saan huomenna toteuttaa.
| Ilman valoja |
Kurssille on ilmoittautunut sopiva määrä, alle 10 hengen ryhmä molemmille päiville. Käymme ensin läpi kummankin – valoryijyn ja -kranssin – valmistamisen pääasiat. Sitten jakaannumme kahteen ryhmään, toisessa keskitytään kranssiin ja toisessa ryijyyn. Ideana on ennemminkin kokeilla eri tapoja kuin saada oma työ valmiiksi. No, valmiiksi sitä ei missään tapauksessa kahdessa tunnissa saa, ehkei ehdi edes aloittaa. Päätteeksi sovimme, pidetäänkö jatkokurssi vai ei. Luulenpa, ettei sellaista tarvita. Varsinkin, kun minulta voi liikkeessä käydä kysymässä, jos ongelmia myöhemmin ilmenee.
Tietysti ryhmässä työskentelyssä on hyvä puoli paitsi opin saaminen, myös se, että tulee tehtyä valmiiksi asti. Nyt se varsinainen työ jää kotiin tehtäväksi.
Hankalinta opettamisessa on – arvatkaas mikä!
Se, että olen itse vasenkätinen. Olenkin tänään vielä harjoituttanut oikeata kättäni, että osaan näyttää ryijysolmun tekemisen…
Koittakaas te tehdä vasemmalla kädellä!
Toivon, että saan oppilaat INNOSTUMAAN paperinarutöistä tai ylipäätään käsitöistä. Ja tietysti on kiva, jos ovat tyytyväisiä tapaan, jolla asiat esitän. Tarpeeksi yksinkertaisesti ja hössöttämättä. Siinä haastetta huomiselle!
Mervi